Kuntatalouden lyhyt oppimäärä - miksi aina säästetään lapsilta ja vanhuksilta?


Kuntien taloutta verrataan usein yrityksiin ja kotitalouksiin. Käytännössä haaste on paljon kovempi. Itse pääsin tutustumaan kuntien toiminnan logiikkaan läheltä vuosina 2009-2012, jolloin olin Oulun kaupunginhallituksen jäsen.

Päällimmäisenä mieleen jäivät pitkät keskustelut kuntataloudesta. Teimme mm. konsensuspäätöksen talouden tasapainottamisesta, sillä vuoden 2008 taantuma ja Nokian heikkenevät näkymät eivät antaneet tähän vaihtoehtoa.

Ihan kivutta linjaus ei syntynyt eikä alussa ihan yhdessäkään. Muistan, kuinka kokoomuksen, keskustan, demarien ja vasemmistoliiton miesjohto astui bussiin ja matkasi Joensuuhun päättämään asioista. Sen verran taisivat sittemmin kuulla asiasta, ettei se bussi lähtenyt pihasta enää koskaan ilman vihreitä.

Tuloksena syntyi ”Oulun kaupungin Talouden ja toiminnan kehittämisohjelma 2010 – 2012”.

Säästöjä ja lisätuloja

Kehittämisohjelma oli paketti, johon konsensushengessä jokainen sai läpi jotain. Ajatuksena oli luoda toimintamalli, missä ei lähdettäisi juustohöyläämään toimintoja sieltä täältä, vaan luotaisiin pysyvä rakenteellinen muutos. Näin menokasvu taittuisi ja kaupungin talous pelastuisi.

Jotta palloja ei olisi ollut liian vähän ilmassa, tähän kaikkeen liitettiin myös johtamisjärjestelmä- ja organisaatiouudistus, minkä piti muuttaa palvelutuotannon logiikka: organisaatiolähtöisestä palvelusta piti siirtyä asiakaslähtöiseen palveluun (kts. s. 34 / Talousarvio 2010). Jokainen voi arvioida itse, onnistuttiinko tässä.

Kausi oli melkoinen oppikoulu kuntatalouteen ja kuntien toimintalogiikkaan.

Kuntataloudesta opittua

  1. Investoinnit ja kulut eivät ole vertailukelpoisia. Siinä missä investointi on kertaluontoinen kustannus, kulut kumuloituvat vuosittain. Jos Kivisydän maksoi 73 miljoonaa euroa, se on paljon. Käytännössä 73 miljoonaa riittää kuitenkin kattamaan Oulun sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannukset vain 1,5 kuukauden ajaksi. Soten vuosittainen kustannus on Oulussa reilut 600 miljoonaa € – 10 vuodessa siis 6 miljardia euroa!

  2. Veroäyrin nosto ei pelasta taloutta. Yhden veroprosentin nosto tuo Oulun kassaan tällä hetkellä ehkä n. 40 miljoonaa euroa. Summaa voisi verrata siihen, että vielä muutama vuosi sitten Oulun sosiaali- ja terveystoimi saattoi tehdä melkein 20 miljoonan euron budjettiylityksen yhden vuoden aikana. Mutta toki veron nosto antaa meille reagointiaikaa, eikä sotekaan ole ilmeisesti viime aikoina enää tehnyt näin hurjia ylityksiä. Sinänsä olen tyytyväinen veronmaksaja, lapseni saavat loistavaa opetusta ja kirjastot ovat kaikkien ulottuvilla. Mutta en pidä hyvänä sitä, että ensi sijassa keskitymme verojen nostamiseen emmekä pohdi selviytymiskeinoja. Ilman rakenteellisia uudistuksia olemme kohta jälleen uuden veronkorotuksen äärellä.

  3. Kulut voivat kasvaa vain saman verran kuin tulot. Jos kulut jatkavat nousua enemmän kuin tulot, juoksevia kustannuksia joudutaan jossain vaiheessa alkaa kattamaan lainalla. Voi olla, ettei lainan määrällä sinänsä ole merkitystä, mutta korot joudumme niistä maksamaan. Tällä hetkellä Oulun kaupunki maksaa korkoja yli 10 miljoonaa € vuodessa. Ymmärrämme, miten käy, kun korot nousevat. Juoksevien kulujen lisäksi tarvitaan rahaa investointeihin.

Tämän sivun alareunassa olevassa kuvassa viiva = vuosikate ja pylväs = investoinnit. Vuosikate on euromäärä, joka kulujen jälkeen jää kaupungin käyttöön ja se voi olla myös negatiivinen. Oulussa vuosikate on onneksi pysytellyt positiivisena, mutta investointeja se ei riitä kattamaan. Ylimenevä osuus täytyy siis kattaa joko lainalla, omaisuuden myynnillä tai jollain muulla rahoituserällä.

  1. Kun säästetään, niin säästetään aina lapsilta, vanhuksilta ja vammaisilta. Tämä johtuu siitä, että kunnan menoista suurin osa on sosiaali-, terveys-, koulutus- ja sivistyspalveluissa. Esimerkiksi vuonna 2015 sosiaali- ja terveystoimi söi koko budjetista puolet, 600 miljoonaa €, opetus, sivistys ja kulttuuri tämän lisäksi 415 miljoonaa € (tästä kulttuurin osuus n. 30 miljoonaa). Kaikkeen muuhun (tiet, kaavoitus, rakennusvalvonta, kaupunkikehitys, joukkoliikenne, kaupungin työllisyyspalvelut, kaupungin hallinto, yrityspalvelut) jäi n. 190 miljoonaa €. Koska suurin osa rahasta on palvelujen tuotannossa, niiden täytyy osallistua talkoisiin. Muuten leikkauksilla tai säästöillä ei ole mitään merkitystä kunnan talouden suunnalle.

  2. Palveluntarve jatkaa kasvamistaan. Palvelutuotanto laahaa aina tarpeen jäljessä. Esimerkiksi lääkkeet kehittyvät koko ajan. Pystymme diagnosoimaan sairauksia koko ajan paremmin. Luomme myös uusia diagnooseja. Koulutustasomme kasvaa ja vaatimukset kouluille ja opetukselle nousevat jatkuvasti. Subjektiivisia oikeuksia on laajennettu. Tämä kaikki on merkki kehittyvästä yhteiskunnasta – mutta se ei ole ilmaista.

  3. Palvelutuotanto ei ole ajan tasalla. Kunnallinen palvelujärjestelmä on luotu olemassa olevaa palvelurakennetta hienosäätämällä, paikkaamalla tai lisäämällä siihen uusia palveluja. Palvelemme 2020-luvun asiakasta 1950-1970 -lukujen opein. Palvelujärjestelmä on luotu aikanaan kannattelemaan ihmisiä väliaikaisten ongelmien yli. Asiakkaiden haasteet ovat kuitenkin muuttuneet ja eriarvoistumiskehitys on tuonut esim. pysyvän syrjäytymisen. Käytännössä järjestelmä pitäisi purkaa ja kasata palaset yhteen asiakaslähtöisesti. Hallituksen yrittääkin tätä nyt sote-uudistuksen avulla. En usko, että uusi järjestelmä on lähellekään täydellinen, mutta johonkin suuntaan sotea on pakko muuttaa.

Kuva: Oulun kaupungin talousarvio vuodelle 2017. Punainen pylväs kuvaa investointien määrää, vihreä viiva vuosikatetta, eli kuinka paljon kulujen jälkeen Oulun kaupungilla on jäänyt rahaa investointien kattamiseen. Lisäksi on tarvittu lainarahoitusta. Tällä hetkellä jokaista oululaista kohden on otettu lainaa lähes 4000 €.


 
YHTEYSTIEDOT

Mervi Tervo

FT, asiakkuusjohtaja

Puh:

040 594 7426

 

Email:

mervi.tervo@viestintamyy.fi

  • Black LinkedIn Icon
  • Black Facebook Icon
  • Black Twitter Icon
  • Black Instagram Icon

© 2016 Mervi Tervo.  Wix.com